Emme opiskele koulua vaan elämää varten

“Non scholae sed vitae discimus”

Viimeisten parin päivän ajan olen suuren hämmennyksen vallassa seurannut keskustelua oppimisen muutoksesta. Keskustelun linkosi liikkeelle 18. marraskuuta Helsingin Sanomien artikkeli, joka pohjautui Liisa Keltikangas-Järvisen ja Aino Saarisen näkemyksiin. Artikkelin keskeinen viesti oli, että nykyisessä valtakunnallisessa peruskoulun opetussuunnitelmassa painoa saaneet yhteinen oppiminen, oppilaan osallisuuden kasvattaminen oppimisprosessissa, joustavien oppimisympäristöjen ja digitaalisen oppimisen lisääminen ovat tuhonneet suomalaisen peruskoulun. Artikkelin synnyttämässä keskustelussa on lynkattu niin tietotekniikan käyttö kuin oppilaslähtöisempi oppiminen, on vaadittu opettajille oikeutta opettaa sillä tavoin kuin itse haluavat ja on siinä ehditty käymään eduskuntavaalikampanjaakin.

Olen toiminut Hämeenkylän yhtenäiskoulun rehtorina vuodesta 2006, ja koulussamme on oppimisympäristöjä, oppimista ja opettajan työtä lähdetty kehittämään uuteen suuntaan. Työ on vasta alussa, siirryimme tähän toimintamalliin syyslukukaudella 2017. Paljon on jo kuitenkin koettu ja nähty, onnistuneita ja vähemmän onnistuneita ratkaisuja.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että PISA 2012 ja 2015 tulosten niputtaminen yhteen niiden uudistusten kanssa, joilla toteutetaan 2016 opsin henkeä, on täysin käsittämätön. Nykyisen kaltainen oppilaslähtöinen oppiminen ja joustavat oppimisympäristöt on otettu käyttöön vasta noiden PISA-tutkimusten jälkeen. Eiväthän ne voi takautuvasti vaikuttaa.

Kun mietitään koulun toiminnan oikeutusta, on siinä keskiössä se, että koulussa lapset ja nuoret oppivat tietoja, taitoja ja osaamista, joita he tulevat elämässään tarvitsemaan. Kaikki, mitä koulussa tehdään, on peilattava näihin tarpeisiin. Samoin kuin se, mitä voidaan jättää pois. Nykyinen opetussuunnitelma määrittää näitä tarpeita varsin hyvin, ja se on jokaisen opettajan työn suunnittelun keskeinen ohjenuora. Mikäli joku asia on opsissa määritelty opiskeltavaksi, on sen kanssa tehtävä työtä.

Opsissa on aina ollut ns. yleinen osa ja sitten oppiainekohtaiset osat. Varsinkin aineenopettajapuolella on aika usein ollut sellaista ajattelua, että tuo yleinen osa on jonkinlainen esipuhe ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan, oppiaineisiin. Ja oppimisessa on korostettu nimenomaan oppiaineita, aineosaamisen substanssia.

Mitä siellä yleisessä osassa nykyisessä opsissa sitten taas olikaan? Oppimisesta siinä todetaan mm:

  • Oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa.
  • Oppiminen on yksin ja yhdessä tekemistä, ajattelemista, suunnittelua, tutkimista ja näiden prosessien monipuolista arvioimista

Oppilaasta puolestaan on kirjoitettu tähän tapaan:

  • Opetussuunnitelman perusteet on laadittu perustuen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppilas on aktiivinen toimija.
  • Oppilas oppii asettamaan tavoitteita ja ratkaisemaan ongelmia sekä itsenäisesti että yhdessä muiden kanssa.

Ja kun nämä osiot siellä opsissa ovat, en näe mitään oikeutusta sille näkemykselle, että opettajan tulisi saada opettaa siten kuin itse haluaa. Opettajan on toimittava niin, että oppilaan on koulussa opiskellessaan mahdollisuus oppia kaikkea tuota. Tietenkään sulkematta pois oppiaineiden sisältöjä. Näiden yhteisten linjausten puitteissa päästään käyttämään suomalaisen peruskoulun suurta voimavaraa, opettajan autonomiaa.

Tuossa Hesarin artikkelissa ja siitä seuranneessa keskustelussa on tuotu esiin suurena huolena se, etteivät kaikki lapset ja nuoret osaa toimia itseohjautuvasti, omia tavoitteita asettaen ja omaa toimintaansa arvioiden ja suunnaten. Ja vieläpä yhteistoiminnassa toisten kanssa. Aivan totta, eivät osaakaan. Koulu on olemassa juuri sen vuoksi, että siellä opitaan tietoja, taitoja ja osaamista, jota tarvitaan. Oppilailta ei tule odottaa näiden asioiden osaamista itsestään, siihen on opittava. Ja näitä on opetettava. En muista kuulleeni kenenkään väittävän, ettei jonkun oppilaan tarvitse opiskella vaikkapa biologiaa, koska hän ei sitä vielä osaa.

Digitaalisen oppimisen on senkin ennustettu ajavan peruskoululaiset turmioon. Oppimisesta ei tule mitään, kun käytetään tietotekniikkaa. On toki myönnettävä, että lasten ja nuorten ajasta vie aivan liian suuren osan sosiaalisen median sekä tietokoneiden ja mobiililaitteiden käyttö. Se saa aikaan lyhytjänteisyyttä, haittaa nukkumista ja näiden seurauksena koululaisista osa on väsyneitä ja heidän on vaikea keskittyä. Tuo tapahtuu kuitenkin pääosin koulun ulkopuolisella ajalla, iltaisin ja viikonloppuisin, jopa öisin. Näissä tilanteissa tarvittaisiin vahvaa vanhemmuutta, ja yksi kodin ja koulun yhteinen haaste onkin tukea vanhempia tässä välillä kovin vaikeassa tehtävässä.

Mutta tullaan taas siihen, mitä koulussa tulee oppia. Sixten Korkman kirjoittaa uusimmassa kirjassaan, että tieto- ja viestintäteknologia on 15 viime vuoden aikana luonut puolet työn tuottavuuden ja 40 % kokonaistuotannon kasvusta. Onko näiden asioiden osaaminen sellaista, joka jokaisen tulisi hallita? Aivan varmasti on. Valtaosa näistä diginatiiveiksi kutsutuista nuorista osaa käyttää hyvin sosiaalista mediaa ja uppoutua peleihin, joita rakastavat. Valitettavan harva vain osaa käyttää konetta ja tietotekniikkaa työvälineinä. Näiden asioiden oppiminen kuuluu niihin tärkeisiin asioihin, joita koulussa tulee oppia. Joka ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö koulussa tulisi oppia myös perinteiseen tapaan lukemaan ja kirjoittamaan. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat ajattelun kulmakiviä. Ja kirja on erittäin hyvä käyttöliittymä.

Oppilaan saaminen oppimaan haluttuja asioita on paljon kiinni oppilaasta. Toisilla on opiskelun halua ja motivaatiota enemmän kuin toisilla. Siitä huolimatta kaikki pitäisi saada oppimaan, nykyistä paremmin. Myös ne joilla ei oikein sitä motivaatiota tahdo olla. Yksi oleellinen tekijä motivaation aikaan saamisessa on oppimisen mielekkyys. Oppiminen ja oppimistilanteet on toteutettava niin, että oppiminen tuntuu mielekkäältä. Tähän puolestaan liittyy se, että se mikä yhdestä on mielekästä, voi tympiä toista. Ei olekaan olemassa oppimistilannetta, joka sopisi samanlaisena kaikille. Oppilaiden oppimista on voitava henkilökohtaistaa.

Hyvänkään opettajan on vaikea tukea monenlaisia oppimispolkuja ja monenlaista oppimista samaan aikaan. Tähän yhtenä ratkaisuna ovat joustavat oppimisympäristöt ja yhteisopettajuus. Näitä hyödyntämällä oppilaita voidaan ryhmitellä eri tavoin. Ryhmittely on joustavaa, perustuu erilaisiin tuen tarpeisiin ja tavoitteiden asettamiseen. Eri forumeilla käydyssä keskustelussa annetaan usein ymmärtää, että avoimemmissa, joustavissa oppimisympäristöissä oppilas jää pahimmillaan heitteille, kun hänen odotetaan oma-aloitteisesti asettavan tavoitteensa ja toimivan niiden saavuttamiseksi. Mutta eihän se niin mene. Näitä kertakaikkisen tärkeitä osaamisen alueita harjoitellaan, niihin opastetaan. Ja se on mahdollista tehdä, kun oppilaiden kanssa toimivat aineenopettajat ja erityisopettajat yhdessä miettivät keskeiset oppimiskokonaisuudet, selvittävät erilaiset tuen tarpeet ja jakaantuvat sitten ottaen eri ryhmistä vastuuta, yhdessä ja erikseen.

Suomalaisella peruskoululla on upeita näyttöjä siitä, kuinka hyvin oppilaita voidaan saada oppimaan. Ympäröivän maailman ja sen haasteiden muuttuessa koulun on reagoitava siihen. Sillä tavoin voidaan säilyttää maailman paras suomalainen peruskoulu.

Pasi Majasaari, Hämeenkylän koulun rehtori

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s